Suomen Koryu uchinadin pääopettaja esittäytyy!

Tämänkertainen kirjoitus päättää haastattelusarjan Suomen Koryu uchinadin pääopettajan, Ante Brännbackan, haastatteluun. Hän tulee tulemaan tutuksi jokaiselle peruskurssilaiselle viimeistään vyökokeessa, ja hänet oppii tuntemaan punavalkoisen vyön lisäksi hänen ystävällisyydestään sekä ilmiömäisestä kyvystään muistaa edellisessä kokeessa antamansa palaute vielä seuraavassakin.

Ikäsi:
Hyvän lämmittelyn jälkeen 25. Aamuisin alaselkä on kuin 65-vuotiaalla. Passin mukaan täytän tässä kuussa 45.

Ikäsi karatevuosina:
Aloitin karaten Pietarsaaren Rembukanissa 1985. You do the math...

Mikä on ammattisi siviilissä?
Matikanopettaja.

Milloin aloitit koryu uchinadin parissa?
Vuonna 1997 Hanshi Patrick McCarthyn ensimmäisen Suomi-vierailun jälkeen. Alussa treenasin KU:ta vanhan tyylisuuntani shorinjiryun rinnalla, mutta muutaman vuoden päästä kun oltiin vaimoni Raijan kanssa tehty päätös muuttaa Australiaan McCarthyn oppien perään, rupesin panostamaan Koryu Uchinadiin täysillä.

Lempitekniikkasi:
Mun takakiertopotkuun on aika moni päässyt tutustumaan...😉

Miten päädyit juuri karateen?
Olin pelannut fudista ja pingistä, suunnistanut ja hiihtänyt, mutta missään en oikein pärjännyt. Liikunnasta olin kyllä aina tykännyt, mutta olin pienikokoinen enkä millään tavalla lahjakas. Karate oli silloin jotain eksoottista ja ajatus siitä että pärjäisi koulupihatappeluissa kiehtoi heikolla omatunnolla varustettua 12-vuotiasta. 😉

Mikä karatessa (oppimisessa tai opettamisessa) on haastavinta?
Vanhan selkävamman takia jätän suosiolla jotain juttuja oppimatta (lähinnä maassakamppailussa), mutta muuten omassa oppimisessa haastavinta on nykyään kyllä ajanpuute. Perhe-elämä vie aikaa, ja töissäkin pitäisi käydä. Opiskelijana treenasin todella paljon ja tuli luotua hyvä pohja, jonka jälkeen on ollut helppoa oppia melkein mitä vain kamppailuun liittyen. (Nuoret treenaajat, lukekaa rivien välistä!😉)

Opettaminen on nykyään jotenkin niin selkäytimessä, etten koe sitä haastavana, mutta vaikeinta on ehkä saada treenaajia tajuamaan että hyväksi tuleminen vaatii paljon töitä, ja että treenijuttujen kelaaminen dojon ulkopuolella myös olisi tärkeää. Joitakin vuosia sitten laskeskelin, että olin treenannut kamppailulajeja n. 12000 tuntia. Lisäksi vielä oheisjarjoittelu, teoriaopinnot ja kamppailukuvioiden jatkuva miettiminen, eli en ole millään lahjakkuudella näin pitkälle päässyt.

Mistä saavutuksestasi olet eniten ylpeä, karateen liittyen tai muuten?
Olen hyvin ylpeä Suomen Koryu Uchinadin tasosta ja arvostan suuresti sitä työtä mitä aktiiviset ylempivöiset oppilaani tekevät kun opettavat lajia eteenpäin. Vaikka Project 16 ei ole vielä valmis, koen jo nyt että se tulee olemaan elämäntyöni, ja olen ylpeä siitä miten olen onnistunut systematisoimaan kamppailulajien tekniikka-alueet toimivaksi kokonaisuudeksi. Oppejani arvostetaan ulkomaillakin, ja olen vetänyt kymmeniä leirejä monessa eri maassa kaikkien Suomi-leirien lisäksi.

Ketä ihailet?
Kaikkia ihmisiä jotka jaksavat innostua uusista asioista. Itse olen vähän fakkiutunut tiettyihin juttuihin...

Mitä toivoisit, että jokainen karateka muistais pitää mielessä?
Treenaa paljon ja kovaa, mutta fiksusti. Kipu voi olla loistava opettaja, mutta loukkaantuminen on aina pahasta, koska se vaikeuttaa tai jopa estää treenaamista.

Mikä fakta sinusta yllättää ihmiset useimmiten?
Ikä ehkä? Joitakin vuosia sitten näytin ilman partaa ihan teiniltä. Nyt on jo vähän ryppyjä, jotka onneksi tuovat lisää uskottavuutta karateopettajana. Siviiliammatti on myös monelle jostain syystä yllätys.

Mikä on mieleenpainuvin Honbu-muistosi?
Kesäleirit! Toki ne ovat nykyään koko Suomen KU-yhteisölle, mutta Honbun kesäleiristä se koko homma lähti. Ensi toukokuussa saadaan toivottavasti mukaan myös ulkomaalaisia treenaajia.

Jatkuva yhteistyö Jyrki Innasen kanssa on myös nautinnollista, ja samalla hyvin hyödyllistä.