maanantai 29. elokuuta 2016

Dojoetiketti, osa II

Saako treeneissä olla hauskaa?

Saa.

 
Hauskuuden merkitys

Opettaja sanoo “hajime” ja kumarrat parillesi. Sydämesi tykyttää ehkä muustakin syystä kuin hengästymisestä. Seuraavaksi pitäisi tehdä kake ukea, ja edessäsi on joku tuntematon, pelottavan näköinen tyyppi. Kuinkahan kovaa se tönäisee? Kuinka kovaa se tarttuu kiinni? Ja osaanko mä tätä kake ukea ylipäänsä, tää on niin hankala.

Tuntuuko edellinen tilanne tutulta? Itselläni oli peruskurssin alkuvaiheissa useinkin juuri tuollainen olo. Onneksi se on ihan normaalia, jännittäminen nimittäin. Kaikki jännittävät alussa, mutta sen ei tarvitse tehdä treenistä epämiellyttävää. Luultavasti treeniparisi pelkää sinua ihan yhtä paljon kuin sinäkin pelkäät häntä! Jännityksestä yli pääseminen on yksi peruskurssin tarkoituksista Honbussa.

Useille honbulaisille Honbussa treenaaminen on harrastus, jota tehdään ystävien kanssa hyvässä hengessä ja josta nautitaan siksi, että se on kivaa. Tähän ei ole päästy ilman, että treeneissä on ollut hauskaa ja jännityksestä on päästy yli. Se, että treeneissä on hauskaa, on myös hyödyllistä: hauskaa pitävä karateka on rento, ja rento karateka rikkoo vähemmän niveliä.

Tässä postauksessa puhun salietiketin epäformaalista puolesta, eli siitä, mikä kumartelun välissä on suotavaa ja mikä ei. Puhun myös hieman kommunikaatiosta, erityisesti siitä, kuinka kommunikoida ja missä tilanteissa. Tämän postauksen tarkoitus on pääasiallisesti kertoa tatamilla kommunikoimisen käytännöistä, mutta myös sivullisesti antaa keinoja tutustua treenikavereihin jännityksen lievittämiseksi.

Milloin saa puhua?

Aiheen selkeyttämiseksi voisi rajata kaksi näennäisesti kilpailevaa agendaa - treeniin keskittymisen ja ihmisiin tutustumisen. Itse muistan, että aloittelijana oli todella jännittävää ja jopa pelottavaa, kun piti mennä lähelle, kosketella ja lyödä umpituntemattomia ihmisiä ilman, että oli edes itselleni täysin selvää, mitä olin tekemässä. En oikein tiennyt, onko sallittua jutella, kuinka paljon ja mistä aiheista, ja saako nauraa ja hymyillä. Tämä tietämättömyys luonnollisesti lisäsi jännitystäni.

Jännitys uusia ihmisiä kohtaan ei välttämättä koskaan katoa kokonaan - onhan se täysin luonnollista! - mutta karatetreenien ei tarvitse aina olla pelottavia. Oikein mainio keino jännityksen lievittämiseen on tutustuminen, "rapportin" luominen treenikaverin kanssa ihan vain puhumalla, hymyilemällä ja nauramalla yhdessä. Honbussa ymmärretään treenikavereihin tutustumisen tärkeys, joten täyttä hiljaisuutta ei yleensä vaadita ainakaan peruskurssilta muuten kuin sparratessa. Sehän on ihan ymmärrettävää - sparratessa rupattelu haittaa keskittymistä ja suoritusta.

Olisi kuitenkin hyvä, jos treenatessa juttelun aiheet keskittyisivät karateen, erityisesti siihen tekniikkaan, jota parhaillaan tehdään. Tekniikan vaiheiden ääneen kertaaminen on itse asiassa hyödyllistä myös tekniikan oppimisen kannalta, ja kysymysten ja ihmetysten muotoileminen sanoiksi oikein hyvä harjoitus. Tällainen pulina ei siis ole ristiriidassa treeniin keskittymisen kanssa.

Ristiriidassa treeniin keskittymisen kanssa on kuitenkin pulina karateen liittymättömistä aiheista. Ei kuitenkaan pidä ottaa liikaa stressiä siitä, jos tuleekin höpötettyä välillä niistäkin, erityisesti jos tilanne hermostuttaa. Saatat huomata, että aihevalintasi ajautuvat kokemuksen kasvaessa karatepainotteisiksi ihan itsestään - niin dojolla kuin dojon ulkopuolellakin. Aiheeseen liittymättömään liialliseen kälinään opettaja saattaa puuttua muistuttamalla ystävällisesti treenien teemasta, mutta siitä ei kannata nolostua liikaa. Treeneihin on tultu oppimaan, ei osaamaan jo, ja tämä koskee karatetekniikoiden lisäksi myös käytösnormeja.

Pukuhuoneessa ja treenikaljoilla (tai -kahveilla, -mehuilla, -pitsoilla, mikä nyt parhaalta treenin jälkeen maistuu) sen sijaan saa puhua vapaasti mistä vain. Siellä ei tarvitse enää keskittyä treeniin, joten ristiriitaa ei synny. Treeninjälkeisiin sosiaalisiin tapahtumiin kannattaa siis ehdottomasti osallistua! Itse olen kokenut, että se on tehnyt treenaamisesta hauskempaa ja ehdottomasti vähemmän pelottavaa. Olen myös saanut niiden kautta ystäviä, joiden kanssa olen yhteydessä myös karaten ulkopuolella. Perjantaikaljoilla on lisäksi hyvä tilaisuus kysyä kauemmin treenanneilta, jos jokin treeneissä on jäänyt mietityttämään. Voisi kuvitella, että viisi miljoonaa vuotta karatea harrastaneet konkarit olisivat liian kyllästyneitä puhumaan karatesta treenien ulkopuolella, mutta todellisuus on ainakin Honbussa usein toinen. Peruskurssilaisten kysymykset otetaan ilomielin vastaan, koska ne auttavat myös vastaajaa oppimaan uutta ja hahmottamaan asioita. Lisäksi niihin vastaamalla pääsee puhumaan karatesta.

Milloin ei saa puhua?

On olemassa pari tapausta, joissa puliseminen on ehdottomasti kielletty. Ensimmäinen tapaus on sparri. Sparraamisen tarkoitus on soveltaa mahdollisimman elävässä tilanteessa (eli kamppailijan tason mukaan) opittuja kamppailu- ja itsepuolustustaitoja, ja puhumisesta on tässä haittaa.

Joitakin asioita sparratessakin saa tietenkin sanoa. Näistä tärkeimpiä ovat "otetaan rauhallisemmin" ja "seis". Mikäli koet, että sparrikumppani lyö liian kovaa, on liian aggressiivinen tai jos sinua muuten vain pelottaa, saat (ja sinun pitää!) ehdottomasti kertoa siitä heti sanomalla että "mennään hiljempaa" tai "otetaan rauhallisemmin". Tämä on tärkeää sekä treenaamisen mielekkyyden että turvallisuuden kannalta. Sparratessa mennään aina, poikkeuksetta, joka kerta heikomman ehdoilla, sillä jännittyneisyys lisää riskiä rikkoa luita ja niveliä (erityisesti omia) ja tekee kontrollin pitämisestä hankalampaa. Toisin sanoen jos treenikaverisi sanoo sinulle, että "otetaan rauhallisemmin", myös sinulla on vastuu ottaa rauhallisemmin. Voit mennä kovaa sitten, kun sinulla on edessäsi yhtä innokas, uskalias ja kokenut pari.

Toinen tärkeä sana, jonka saa aina sanoa, on "seis". Tätä on hyvä käyttää, jos loukkaannut. Honbussa sparrataan monella tavalla ja monenlaisilla säännöillä, joista osa sallii alasviennit ja mattopainin. Erityisesti painiessa on tärkeää pitää huolta omista raajoistaan ja suojauksestaan, koska vastustaja ei välttämättä huomaa, jos satutat jotain. Painiessa signaali luovuttamiselle on taputtaminen, eli tatamin, treeniparin tai itsensä taputtaminen omalla kädellä muutaman kerran, mieluiten mahdollisimman kuuluvasti. Pystysparrissa taputtaminen on vaikeampaa, joten turvautuminen sanallisiin viesteihin on yleensä järkevää. Ja jälleen toiseen suuntaan - jos parisi taputtaa tai sanoo "seis" (joissakin lajeissa käytetään japaninkielistä sanaa “maitta”), on sinun vastuullasi lopettaa se, mitä olet tekemässä, irtautua parista rauhallisesti (erityisesti jos olet tehnyt lukkoa, älä vain heitä lukotettua raajaa minne sattuun, se voi mennä rikki!), ja mikäli pari näyttää kovin tuskaiselta, on hyvän tavan mukaista kysyä, onko kaikki hyvin.

Toinen tapaus, jossa pulina ei ole sallittua, on opettajan selittäessä koko ryhmälle jotain. Opettaja antaa tällöin ohjeita siitä, mitä pitää tehdä, ja ne on tietenkin hyvä kuunnella siksi, että tietäisi, mitä seuraavaksi tehdään. Jos puliset, häiritset sillä itsesi lisäksi kaikkia, joille selität, ja myös niitä, jotka sattuvat olemaan kuuloetäisyydellä. Tässäkin on, luonnollisesti, poikkeuksensa. Jos sinulla on kysymys tekniikasta, jota opettaja näyttää, kysymyksen voi tietenkin esittää. Jos sinulle jäi selityksen jälkeen epäselväksi, mitä pitäisi tehdä, kysy opettajalta erikseen kun hän on lakannut ohjeistamasta koko porukkaa. Pointti on, että opettajan päälle puhuminen ei ole sallittua.

Entäs muut asiat kuin puhuminen?

Erityisesti muita budolajeja harrastaneita voi kiinnostaa, missä asennossa ohjeita pitää kuunnella. Vaikka ryhdikäs seisoma-asento onkin yleisesti hyvänä pidetty tapa kuunnella, Honbussa yleensä riittää, että ei röhnötä ryhdittömänä. Kyykistyminen, risti-istunta tai polvi-istunta on erityisesti suositeltua, jos menet muiden eteen seuraamaan ohjeistusta - tällä tavalla takanasi olevat näkevät myös, mitä tapahtuu. Riviin meneminen tekniikkaa demonstroitaessa ei ole tarpeen, joten suosittelen ainakin itse hankkimaan mahdollisimman hyvän näköalan mahdollisimman läheltä. Jätä kuitenkin sen verran tilaa opettajan, uken ja itsesi välille, että opettaja voi näyttää mahdollisen liikkumista vaativan tekniikan kunnolla.

Jos kunto pettää tai ehdottomasti tarvitset tauon jonkin muun asian vuoksi (esim. suonenveto, vanhan vamman oikuttelu jne), on täysin sallittua istua hetki tatamin reunalla. On hyvä ilmoittaa erityisesti treeniparillesi ja myös opettajalle, jos haluat istua hetken sivussa, ettei hän turhaan huolestu. Itsensä tappiin ja sen yli vetäminen kannattaa säästää vyökokeeseen.

Yhteenveto

Kyllä, karatessa saa olla hauskaa. Hauskuus edistää turvallisuutta, ja turvallisuus on Honbussa prioriteettilistan kärjessä heti treenikaljojen jälkeen. Hauskuutta taas edistää treenikavereihin tutustuminen, opettajan kuunteleminen ja treeniturvallisuuteen liittyvistä asioista kommunikoiminen. Meidän treeneissä ei ole vastustajia, on vain treenikavereita, ja kun muistat hymyillä, on myös treenikaverisi helpompi muistaa se.

Hauskoja treenejä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti